Kohtaamisia osallisuuden ja ulkopuolisuuden rajoilla

Kohtaamisia osallisuuden ja ulkopuolisuuden rajoilla

Runoviikko, Elina Laine

Aika Koko festivaalin ajan

Paikka Virtuaaligalleria Olohuoneen nettisivulla

Teoskokonaisuus on saanut alkunsa halusta ja tarpeesta mahdollistaa taiteen kokeminen ja tekeminen myös erilaisissa suljetuissa ympäristöissä sekä elämäntilanteissa, joista taiteen äärelle ei ole helppoa pääsyä. Kokonaisuudessa esille nousevat yhteisöllisyyden merkitys hyvinvoinnin osatekijänä ja yksilön asettuminen osalliseksi yhteiskuntaa tai kokemus sen ulkopuolelle jäämisestä. Teosten aiheet muistuttavat siitä, että on olemassa monenlaista arkea. Ihmisten kokemukset tavallisesta arjesta ja sen sisällöistä voivat olla keskenään hyvin erilaisia.

Ohjatusti ja yhdessä kirjoitetuissa runoteoksissa äänen saavat eri ikäiset osallistujat, jotka ovat potilaita, asiakkaita tai asukkaita hoitolaitoksissa, osastoilla ja muissa sellaisissa olosuhteissa, joissa osallisuuden kokemus rakentuu aiempaan tai yleisesti totuttuun nähden eri tavoin. Runoilija, kuvataiteilija ja taideterapian opiskelija Elina Laine on ohjannut yhteisöllistä taidetyöskentelyä, josta teosmuodon saaneet tekstit syntyvät. Myös Laine itse sanoittaa kohtaamisten ja prosessin eri vaiheiden aikaisia huomioita, havaintoja ja tunteita runon keinoin.

Jos en enää kävelekään kuten ennen

on minulla silti jalanjäljet, sanat ja ääni.

Ajatus on liikettä nopeampi, täytyy olla valpas,

niin puhujan

kuin kuuntelijankin,

silloin ajatus voi takertua mukaasi,

kulkeutua paikkoihin, joista minä näen unia.

Olen matkustaja.

Alla on laitojen välissä laiva, joka liukuu

seuraavanakin aamuna

sinisten viivojen virtaa, minä kellun pienenä käärönä,

sisältä suurena,

kuljen sinne, minne kuljetaan.

Tänäkin aamuna minä odotan kapteenia kertomaan,

minne seuraavaksi purjehdin

vai jäänkö vihdoin satamaan.

Viikon kohokohta on lämmin vesi iholla:

kiireettömien hetkien jono,

yksinkertainen puhdistautumisen rituaali.

Kuin luonto ja sen vaihtuvat vuodenajat

ihminen uudistuu.

Aamua seuraa päivä, päivää toinen,

viikoista tulee kuukausia, vuosista vuosikymmeniä.

Kaiken matkaa arkisista asioista kasvaa

kokonainen, entistä suurempi elämä.

Tiedätkö sinä, mikä on aurinkosieppari?

Minä en tiennyt, mutta minä opin sen tänään.

Opin, että täytyy pyydystää auringonsäteitä,

niillä voi valaista mielen vielä sittenkin,

kun valot sammuvat yöksi.

minun arkeni, sinun arkesi, ehkä erilaisia hetkiä

tulemme eri suunnista, mutta kun kohtaamme

katsomme samaa syksyä, odotamme samaa talvea

katsomme samaa ensilunta

minä odotan sitä jo, odotan

että pihalla paukkuvat pakkaspuut

sillä talvesta minä kerään voimaa

lumesta ja jäästä kovettuu minulle paksu kuori

joka sulaa niin hitaasti

että en murene kesäänkään, hellepäivän painostukseen

että jaksan hymyillä, läpi neuvottomuudenkin

kiertää huoneissa – kuin tuuletin, jatkuvassa liikkeessä

ohjaamassa ilmavirtaa,

ja vaikka on vaikeaa valita yhteinen suunta

lupaan, että teen parhaani.

Elämässä tärkeää on esimerkiksi keltainen väri:

sitä tarvitaan kaikkiin muihin väreihin

kun maalaa vesiväreillä tätä elämää.

Elämä on hyvä, kun se on suora ja tasainen,

vähän mutta ei liikaa rosoreunainen,

kaikissa väreissä kukkiva.

kun päivä kuluu ensin alta pois

öisin minä

tallon sammalmättäitä

varpaissa varpuja

kerään kourat täyteen marjoja –

maku säilyy tiiviissä purkissa muistona läpi talven

aamuisin minä juon kahvia sängyssä

aivan kuin olisi syntymäpäivä:

kaikilla juhlavierailla on valkoiset vaatteet

ja minä tarjoan mustikoita

läpi pitkien juhlien kaikille riittää marjoja

ja niiden rinnalla vaihdamme syysmuistoja

kaikkien vuodenaikojen väreissä

Kipu, kuten sydänsuru tai polttava kudosvaurio,

hiipii perääni varjoksi keskipäivän aurinkoon.

Se seuraa seinänvieriä,

kulkee samaa tahtia, ottaa samoja askeleita.

Se on kutsumaton,

mutta se ei ole pyyteetön.

Tiedän, kun se kaipaa läheisyyttä,

mutta en tiedä miten sanoa:

haluaisin olla joskus yksin.

on ääniä, on tuoksuja, on nopeita läsnäoloja

ja se on hyvästä

se on hyvin

silti on myös kaipaus: kaipaan kosketusta

ihmistä ihmiselle, ihoa iholla

käsi toisen kädessä tuntee

kuinka elämä on jaettu kaikille

iho iholla ja

käsi kädessä muistaa

että ihminen on ihmistä varten

ja käsi ilman toisen kättä ymmärtää

mitä on olla yksin

Haluaisin kuulla:

”Olen ajatellut sinua.”

Haluaisin nähdä luontokuvia.

Haluaisin levätä rauhassa.

Haluaisin tietää, miten lapset voivat ja

haluaisin tietää,

missä olen huomenna.

Sairaalassa ihmisistä tehdään tarpeettomia.

On koneita, mutta kukaan ei muista

koneenkäyttäjää.

On pitkiä käytäviä ja pitkiä ovien jonoja,

mutta kukaan ei ehdi

laskea niiden määrää.

Katseilta piilotetuissa huoneissa leijuu satoja muistoja

– jos olisi aikaa, pieni hetki aikaa raottaa ikkunaa,

tuulettaa raikas ilma sisään, laskea tarinat ulos,

voisivat ne lentää, levitä laajalti,

kadota kaupungin vilinään,

tulla sattumalta löydetyksi.

Isot kivet jäävät paikoilleen, sinne minne tahtovat,

pienen kiven joku

saattaa napata mukaansa,

ottaa ja viedä jonnekin aivan muualle.

Kivistä näkee historiaa, niin kuin puiden vuosirenkaista,

kiviin on hioutunut maailmanmeno.

Katso, miten kauniita kivet ovat,

mutta anna kiven jäädä sinne, missä on sen paikka,

ethän vie merihiekkaakaan metsään tai

kerää järvisimpukoita taskuusi.

kun kevät tekee kesää

pihalla liukumäki odottaa lapsia

nousemaan tikkaita ylös ja laskemaan mäkeä alas

tikkaita ylös ja mäkeä alas

ja se ilahduttaa vuodesta toiseen

että on keväitä ja nauravia lapsia

liukumäkiä, joita laskea

Neulon kerros kerrokselta aikaa

silmukoista voi laskea päivien kulun

täällä voi kuunnella kaukaa kaikuvia lauluja

valita miten päin tänään on

täällä voi valita mitä ajattelee ja mitä mieltä on

siitäkin on syytä olla kiitollinen

on hyvä muistaa olla kiitollinen

Onnellisuuden ohje ja edellytys on, että tavoitat ilon.

Jonkin ilon – minkä tahansa ilon.

Suuren ilon, pienen ilon.

Pienikin voi kasvaa isoksi, kun

otat kiinni sen kulmasta ja

pidät kiinni riittävän kauan.

Jos et ole tarkkana, ilo menee ohi

niin nopeasti, ettet edes ennätä sitä huomaamaan.

Ilo on sellainen veitikka,

että se karkaa helposti,

mutta jos pidät siitä oikein tiukasti,

et päästä irti, vaan puristat itseäsi vasten,

se on sinun,

ja se on sinun juuri niin kauan kuin haluat.

Väritetään yhdessä tämä päivä

”Ota sinä oranssia, minä otan vihreää.”

Kun aurinko nousee

se kuvioi koko huoneen

juodaan yhdessä aamukahvit

tehdään yhdessä tämä päivä

Täällä minä en ole minä

etkä sinä sinä

Täällä me olemme me

Täällä me olemme meille me

ja meillä on kaikki maailman värit

Ehkä olemme heille ”ne”

mutta se johtuu vain siitä

ettei heillä ole vielä ollut aikaa

pysähtyä värittämään kanssamme

Olisi minulla omiakin tarinoita,

niin paljon, että osan olen jo unohtanut.

Kaikkea ei voi kantaa mukana muutosta toiseen,

jotain jää jälkeen joka päivä.

Meillä kaikilla on omia tarinoita,

mutta silti me enimmäkseen katsomme televisiota,

enimmäkseen uusintoja,

enimmäkseen samoja satuja ja tosia.

Neulomme samanlaisia kerroksia,

kuulemme samoja lauluja – ovat ne toki kauniita,

mutta toisinaan kun laulan mukana, laulan eri sanoja.

Toistuvat toisten tarinat

täyttävät päiväni.

Päiväni ovat vakaat, en minä valita,

mutta vakaus toistaa itseään.

Täällä on hyvä olla,

tämä on minun suojattu tilani,

ilomielin kutsun sinut kylään,

kerrotaan yhdessä uusia kertomuksia,

keksitään toisenlaisia loppuja

Miltä tuntuu muuttaa kotiin, jonka tietää jäävän

viimeiseksi?

Se on viimeinen sijoituspaikka,

ja viimeinen sijoituspaikka on minulle kaunis ajatus,

kaunis sana.

Tietenkin on niin, että se pelottaa, kun sitä vasta odottaa,

ja sitä odottaa, koska siihen saakka pelottaa.

Mutta kun sen saa tietää

kasvaa varmuudesta turva,

turvasta syntyy uusi kotipesä, siitä helpotus ja

helpotuksesta rauhallinen tila, levollinen mieli.

Siellä, missä minun viimeinen paikkani on,

minun on hyvä lukea tämä luku loppuun.

Onhan se alkuun erilaista.

Olla olematta siellä missä ja miten haluaa.

Olla poimimatta itse omia kukkiaan.

Olla seisomatta kaupan tuoretiskillä

valitsemassa juuri sellaisia makuja, joita haluaa maistaa

juuri sinä päivänä.

Mutta aika kuluu, ja erilainen

lakkaa olemasta erilaista.

Kun aika kuluu,

ja se kuluu,

erilainen muuttuu samanlaiseksi.

Erilaista samanlaisissa päivissä on se,

kun kuoro kävelee pihaan

tai joku laittaa tuolit rinkiin.

Kun voi kohdata jonkun toisen, jolla on oma erilaisensa.

Kun voi olla hetken yhdessä samanlainen,

juoda iltapäiväkahvit,

ja ne juodaan,

kun voidaan yhdessä puhua halki ajankulku,

mistä se tulee ja minne se menee,

on hyvä olla.

Kun voin sanoa, että tässä olen ja tässä saan olla,

on hyvä olla.

Kivityöntekijän tyttäriä

perunannostolomalle palaavia kaupunkilaisia

vahvoja naisia, jotka polkevat polkupyörällä Jäämeren rantaan

katsomaan vettä ja vuoria

siksi, kun sattuu huvittamaan

rohkeita virkamiesnaisia

uranaisia, väitöskirjan tekijöitä ja väitöskirjan aiheita

perheenäitejä, isoäitejä

kuinka monta voimakasta vuosikymmentä on ympärilläsi yhä

pysähdy kuuntelemaan ja katsomaan

ketkä ovat näitä teitä kulkeneet

ennen sinua.

Kuvat, tekstit ja lukija ääniraidoilla: Elina Laine

Lisätietoja projektista: elina.laine@sanalaineet.fi

Turussa elokuussa järjestetyissä runokohtaamisissa mukana olivat:

Ruusukujan palveluasunnot: Satu ja Taina

Ruusukujan palveluasunnot: Anja ja Heli

Kurjenmäkikoti 1, Kurjensiipi: Esteri, Terttu ja Maili

Kurjenmäkikoti 2, arviointiyksikkö: Pirkko, Anja ja Raija

Lisäksi projektin yhteydessä toteutettiin kaksi sanataidetyöpajaa etäyhteyksin. Toinen työpajoista järjestettiin yhteistyössä Suomen kipu ry:n kanssa,

toiseen osallistujat löytyivät sosiaalisen median kautta. Työpajat olivat avoimia sekä kotonaan asuville että laitosolosuhteissa pitkäaikaisesti tai tilapäisesti

oleville ihmisille, jotka kokevat mahdollisuuksiensa osallistua taide-elämyksiin ja taidetoimintoihin olevan kaventuneita.